— Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, — mutisi Charny.
— Mitä? — sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. — Tämä hylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin tuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen puolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa… tämä nainen tapaa vielä sydämen, joka häntä rakastaa!
— Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle kaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.
— Tämä nainen, — huudahti kuningatar, — on siunattu ja tuntee itsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista, liiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen on voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.
Charny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä pyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi, ja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä yllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota Provencen kreivi äsken syytti.
36.
Kosinta.
Kuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että pahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi hitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI:n sydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.
— Kah… herra de Charny! — sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi vain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi olevansa hukassa.
— Herra de Charny, — jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, — eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni varkaudesta.