— Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii… se on neiti Andrée de Taverney.
Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa nojatuoliinsa.
— Neiti de Taverney, — toisti kuningas. — Se, joka on mennyt Saint-Denisiin?
— Se juuri, sire, — vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.
— Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.
— Mutta tahtoo tehdä.
— Koetetaan se estää, — sanoi kuningas. — Mutta, — lisäsi hän, vielä viimeiseksi epäillen, — miksi hän rupesi nunnaksi?
— Hän on köyhä, — selitti Marie-Antoinette. — Te olette rikastuttanut vain hänen isäänsä, — lisäsi hän tylysti.
— Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa häntä…
Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.