— Ja mitä vastaatte?
— Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin kanssa.
— Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen tiedätte.
— Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä suotta polkee minua.
— Ei se ole mikään vastaus.
— Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi taas katseensa kamarirouviin.
Kuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus ei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen velkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta ryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto jostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut lempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.
— Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian paljon, — sanoi Marie-Antoinette. — Varokaa, madame, joutumasta samaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.
Jeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.
— Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? — sanoi hän. — Voiko Bastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?