Helppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia, kardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko kuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo sinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun, joka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?
Näin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää. Ja siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä muuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti kamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös kaikin voimin.
Kuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen ei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti kardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin puistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan vihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian vuoksi, kuten hän itsekin.
Tästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä vastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan siihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti kuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä oli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen elämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut joukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut häntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna heille menestystäkään anteeksi.
Jeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi ja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia menettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä pääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja sortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku Valois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut pitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.
Tällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren muutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina ja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin, että metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin seuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa selvittämään tätä vyyhtiä.
Molemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa tapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin portimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä haihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien tuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen avuksi.
Kuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän tapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja juuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä, löysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta löysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.
Toinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei ryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen etua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.
— Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta yksityinen kauppa.