— Eräs meidän hyvä ystävämme, — vastasi toinen poliisi, — oli teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.
Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu nuora kiristävän kurkkua.
— Vai niin, todellako? — sanoi hän hämillään. — Ja nyt teillä lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää…
— Sepä oli kelpo aate, — sanoi poliisi toverilleen, — mainio johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei sodi moraalia vastaan.
— Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa, — vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Niinmuodoin… jatkoi Beausire.
— Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta livreä.
— Vähintään, puhumattakaan koroista, — vahvisti toinen poliisi.
— Hyvät herrat, — vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen hävyttömyydestä, — maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.
— Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt heti maksaa?