— Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, — jatkoi jälkimäinen.
— Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, — huomautti Beausire.
— Tahdomme nähdä vaimosi, — kovisti tylympi poliisi.
— Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, — vastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.
— Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaa Beausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.
— Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa täältä luunne!
Toiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta silloin teidät itsennekin paha perii.
Poliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta he eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla tempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan, vaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä ja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren niskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen näköinen nainen.
Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi, että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä: