— Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui Saint-Clauden kadun varrella…
— Tiedän, tiedän, — myönsi kuningatar punastuen. — Niin, teidän majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle antelias.
— Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui Saint-Clauden kadun varrella…
— Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.
— Te siis epäilette…
— Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin. Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.
— Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma kiitollisuudestani.
— Vihdoinkin, — huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä, — vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!
Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa, missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.
Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata: