— Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikku Olivaan, — vastasi Cagliostro. — Koska jo tiedätte rouva de la Mottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.
Kuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.
— Mitä tarkoitatte Olivalla? — kysyi hän. — Kuka se Oliva on?
— Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa, ettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on komea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen piirteet… lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä muistuttaa kuningatarta.
— Ahaa! — sanoi herra de Crosne. — Entä sitten?
— Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli ennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona…
— Joka kuoli äskettäin?
— Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan mieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka… Mutta nyt lienen kovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.
— Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte, että se nainen, Oliva…
— Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota ette tietysti itse tunne.