— Kehoittakaa häntä, — sanoi Jeanne, — tuomaan esille kirjeet tai niiden jäljennökset lukeaksenne ne ja tyydyttääksenne uteliaisuutenne. Minä puolestani en voi vannoa, että nämä kirjeet ovat kardinaalin tai kuningattaren kirjoittamia; toiset ovat mielestäni liian vapaita ja tuttavallisia ollakseen hallitsijan laatimia alamaiselleen, toiset taas liiaksi vailla kunnioitusta, jotta voisi uskoa alamaisen sellaisia lähettävän kuningattarelleen.
Tätä hyökkäystä seuranneen kaamean hiljaisuuden olisi pitänyt todistaa Jeannelle, että hän oli vain herättänyt vihollisissaan inhoa, kannattajissaan kauhua ja puolueettomissa tuomareissaan epäluuloa. Mutta hän nousi häpeäpenkiltä siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä kardinaalinkin istuvan samalle paikalle. Tämä kosto olisi hänelle riittänyt. Miltä hänestä tuntuikaan, kun hän käännyttyään luomaan viimeisen katseen saastuttavaan istuimeen, jolle luuli pakottavansa Rohan-suvun jäsenen asettumaan, ei sitä enää nähnyt, vaan sijalle oli oikeuden käskystä tuotu nojatuoli! Jeannen huulilta pääsi raivoisa parahdus, ja hammasta purren hän syöksyi ulos salista. Nyt hänen rangaistuksensa alkoi.
Kardinaali astui vuorostaan esille hitaasti. Hän oli juuri saapunut vaunuissaan, ja hänelle avattiin salin pääovi. Saattamassa oli kaksi vahtimestaria ja kaksi kirjuria, ja vieressä kulki Bastiljin kuvernööri. Hänen saapuessaan kuului tuomarien penkeiltä pitkällistä myötätunnon ja arvonannon sorinaa. Ulkoa liittyi tähän voimakas suosionhuuto. Siellä tervehti häntä kansanjoukko ja jätti hänet tuomarien suosiolliseen huomioon.
Rohanin prinssi oli kalpea ja hyvin kiihtyneen näköinen. Yllään pitkä juhlapuku hän astui esille niin kunnioittavasti ja alistuvasta, kuin sopii esiintyä syytetyn, joka hyväksyy tuomariensa päätösvallan ja pyytää tuomiota. Hänelle tarjottiin nojatuoli, ja kun puheenjohtaja oli tervehtinyt häntä muutamin rohkaisevin sanoin, pyysi koko tuomioistuin häntä istumaan ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, josta syytetyn mielenliikutus yltyi.
Ruvettuaan puhumaan hän herätti kaikissa syvää osanottoa värisevällä, huokausten keskeyttämällä äänellä, kyyneleisillä silmillä ja nöyrällä ryhdillä. Hän antoi selityksiä hitaasti, esitti pikemmin puolustelulta kuin todistuksia, pikemmin pyyntöjä kuin johtopäätöksiä, ja kun hän, kaunopuhuja, äkkiä vaikeni, oli tällä neron ja rohkeuden lainautumisella mahtavampi vaikutus kuin millään perusteluilla ja väitteillä.
Sitten esiintyi Oliva; tyttöparan istuimena oli taas häpeäpenkki. Moni vavahti nähdessään kuningattaren elävän kuvan istumassa samalla saastuttavalla penkillä, jolta Jeanne de la Motte äsken oli poistunut. Tämä Marie-Antoinetten, Ranskan kuningattaren hahmo, varkaiden ja väärentäjäin istuimella, kauhistutti yksinvallan jyrkimpiäkin vastustajia. Useita tämä näky myös kiihoitti, niinkuin veri, jota annetaan tiikerin juoda.
Mutta joka taholla kuiskailtiin, että Oliva raukan oli täytynyt jättää kansliaan rintalapsensa, ja kun ovi aukeni, kuultiin pikku Beausiren itkun surkeasti puhuvan äitinsä puolesta.
Olivan jälkeen astui saliin Cagliostro, kaikista vähimmän syyllinen. Häntä ei pyydetty istumaan, vaikka nojatuoli oli likellä häpeäpenkkiä. Tuomioistuin pelkäsi Cagliostron puolustuspuhetta. Näennäinen kuulustelu, jonka herra d'Aligre keskeytti sanoilla: hyvä on! tyydytti muodolliset vaatimukset.
Sitten oikeus julisti kuulustelun päättyneeksi, minkä jälkeen alkoi neuvottelu tuomiosta. Joukko hajaantui hitaasti pitkin katuja päättäen palata taas illalla kuulemaan tuomiota, jota ei sanottu viivytettävän.
50.