— Silloin hän toimittaisi niin, että kardinaali tuomitaan, mutta se on mahdotonta.
— Se olisi todellakin vaikeata, — vastattiin kaikilta tahoilta.
— Mutta siinä tapauksessa, — riensi Jeanne lisäämään, — mikä koskee kardinaalia, se koskee minuakin.
— Ei suinkaan, — väitti pappi, — nyt erehdytte, madame. Yksi syytetyistä vapautetaan… Omasta puolestani luulen, että se olette te, ja sitä toivonkin. Mutta syytteestä vapautetaan vain yksi. Kuninkaan täytyy saada yksi tuomituksi; kuinka muuten kävisi kuningattaren?
— Sepä se, — sanoi Jeanne kolkosti, loukkaantuen siitäkin, että hänen luulottelemansa toive kohtasi vastustusta. — Kuningas tarvitsee jonkin syyllisen. Mutta kelpaahan siksi herra de Rohan yhtä hyvin kuin minä.
Tätä arvostelua seurasi äänettömyys, jonka piti kauhistuttaa kreivitärtä. Ensimäisenä alkoi taas puhua pappi.
— Madame, — sanoi hän, — kuningas ei ole kostonhimoinen, ja kun hänen pahin vihansa on lepytetty, ei hän enää muista koko juttua.
— Mitä te tarkoitatte lepytetyllä vihalla? — kysyi Jeanne ivallisesti. — Keisari Nero vihastui myös toisinaan ja samoin Titus.
— Tarkoitan sitä, että tuomitaan… kuka tahansa, — selitti pappi. — Se lepyttää!
— Kuka tahansa!… Monsieur, — huudahti Jeanne, — se on kauheata… liian hämärää… Kuka tahansa… sehän merkitsee kaikkea.