Pappi vilkaisi rouva de la Motteen ja huomasi hänen kuulleen ja ymmärtäneen; vieläpä oli Jeanne vavahtanut ja luonut sitten katseensa siihen kaappiin, missä ristikon avainta säilytettiin vain käännettävän metallisalvan takana. Pappi ei tarvinnut enempää. Hän katsoi voivansa jo poistua ja lausui jäähyväiset. Mutta kohta hän palasi huoneeseen, niinkuin näytelmässä henkilöt usein ovat vain menevinänsä pois.
— Torilla on tavattomasti väkeä, — ilmoitti hän. — Kaikki ryntäävät palatsin tälle puolelle, niin ettei rantakadulla ole ketään.
Ovenvartija kurkisti akkunasta.
— Niinpä todellakin, — sanoi hän.
— Eiköhän ole luultavaa, — jatkoi pappi, ikäänkuin rouva de la Motte ei kuulisi hänen puhettaan vaikka kuuli joka sanan, — että tuomio julistetaan vielä tänä iltana?
— Tuskinpa, — arveli ovenvartija, — vaan luullakseni vasta huomenna aamupäivällä.
— Hyvä on, — sanoi pappi. — Antakaa rouva de la Motte paran hiukan levätä. Niin kiihtynyt mieli tarvitsee todellakin lepoa.
— Me voimme mennä makuukamariimme, — sanoi kelpo ovenvartija vaimolleen, — niin että rouva saa jäädä tuohon nojatuoliin, ellei mieluummin halua päästä vuoteeseen.
Kohottaen päätään Jeanne huomasi papin silmäniskun, joka odotti vastausta. Jeanne nyökkäsi ja oli jälleen nukkuvinaan. Pappi poistui, ovenvartija vaimoineen samoin, suljettuaan ensin hiljaa ristikon ja pantuaan avaimen paikalleen. Yksin jäätyään Jeanne avasi silmänsä.
— Pappi neuvoo minua pakenemaan, — ajatteli hän. — Voiko selvemmin viitata, että pako on välttämätön ja mahdollinen. Rangaistuksen uhka ennen tuomion julistamista tulee varmaankin ystävältä, joka tahtoo kehoittaa minua karkaamaan; sitä neuvoa ei ole voinut antaa vihamies saattaakseen minut turmioon. Karatakseni tarvitsee astua vain muutama askel… avaan tuon kaapin, sitten ristikon ja hyppään autiolle rantakadulle. Autiolle… niin, ketään ei näy; kuukin piilee pilvien takana. Paeta!… Oi, vapaus,kuinka ihanaa olisi saada takaisin rikkauteni… kostaa vihollisilleni kaikki, mitä olen heidän tähtensä kärsinyt!