— Kuinka olisi käynyt, jos olisin puhunut totta? — kuiskasi Hubert vaimolleen.
— Maanpako, — ajatteli Jeanne ollen saavinaan hermokohtauksen, — maanpako! Se merkitsee vapautta, rikkautta, kostoa; sitähän olin haaveillutkin… Peli on voitettu!
52.
Rangaistuksen toimeenpano.
Jeanne odotti yhä, että ovenvartijan mainitsema kirjuri tulisi lukemaan julki hänen tuomionsa. Kun hänessä ei enää ollut epätiedon tuskaa, eikä hän verraten itseään kardinaaliin paljoa kärsinyt ylpeytensäkään puolesta, tuumi hän:
— Mitäpä se liikuttaa minua, jolla luullakseni on hyvä ymmärrys, jos kardinaalia pidetään vähemmän rikollisena kuin minua?
— Minutko tuomitaan rangaistukseen jostakin virheestä? Ei! Jos koko maailma olisi asianmukaisesti tunnustanut minut Valois-suvun jäseneksi, jos olisin kardinaalin tavoin voinut tuomarien eteen ryhmittää kokonaisen jonon prinssejä ja herttuoita rukoilemaan nöyrässä asennossa, miekankahvat ja hihat surunauhojen koristamina, ei varmaankaan olisi mitään kielletty kreivitär de la Motte-raukalta eikä vastoin niin ylhäistä anomusta solvattu Valoisien jälkeläistä häpeäpenkillä. Mutta suotta muistelen sitä, mikä on jo mennyt. Elämäni suuri kysymys on siis ratkaistu. Kun asemani oli niin epävarma maailmassa ja hovissa, kun pieninkin tuulenpuuska ylhäältä olisi minut kaatanut, olisi täytynyt eleskellä toimetonna ja kenties palata alkuperäiseen kurjuuteeni, joka oli elämäni tuskallista oppiaikaa. Nyt ei moisesta ole puhettakaan. Maanpakoon! Niin, maanpakoon minut ajetaan, minulla on siis valta viedä miljoonani minne tahdon, viettää talveni Sevillan tai Girgentin oranssilehdoissa ja kesäni Saksassa tai Englannissa; minua, nuorta, kaunista ja kuuluisaa, joka voin selittää oikeudenkäyntini miten päin tahansa, ei siis mikään estä elämästä mieleni mukaan joko mieheni kanssa, jos hänetkin karkoitetaan, tai niiden ystävien kanssa, joita nuoruus ja rikkaus aina toimittaa.
— Ja, — syventyen näihin hehkuviin mietteisiin, — tulkoot sitten sanomaan minulle tuomitulle, maanpakolaiselle, nöyryytetylle naisparalle, etten muka ole kuningatarta rikkaampi, kunnioitetumpi, syytteestä vapaampi! Eihän kuningatar välittänyt minun tuomitsemisestani. Mitä jalopeura huolii maan matosesta! Kardinaali piti saataman tuomituksi, mutta hänetpä onkin vapautettu!
— Mutta mitenkä nyt aiotaan lukea julki tuomioni ja sitten ajaa minut maasta pois? Onko ehkä tarkoituksena kostaa naiselle ja sovittaa häneen rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Jätetäänkö minut santarmien kuljetettavaksi rajalle? Tullaanko minulle juhlallisesti sanomaan: Kelvoton, teidät ajaa kuningas ulos valtakunnasta. Ei, hallitsijani ovat sävyisiä, — tuumi hän hymyillen, — eivätkä enää viitsi tehdä minulle pahaa. Heitä harmittaa vain se, että kelpo pariisilaiset kirkuvat heidän parvekkeidensa juurella: Eläköön herra kardinaali! Eläköön Cagliostro! Eläköön parlamentti! Heidän tosivihollisensa on kansa, jonka siveelliseen apuun minäkin luotin… hyvällä menestyksellä.
Näin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin tehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa ja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen mieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.