— Älkää sanoko!
Jeanne kuuli tämän kiellon ja tarkasteli nyt molempia outoja tulijoita paremmin kuin äsken. Häntä kummastutti toisen raudanharmaa, teräsnappinen puku ja toisen nuttu ja karvalakki; jälkimäisen miehen rintaa peittävä esiliina veti puoleensa erikoista huomiota, sillä se näytti toisin paikoin kärventyneeltä, kun taas joissakin kohdissa oli veri- ja öljytahroja. Kauhu pakotti Jeannen peräytymään, ja hän näytti kyyristyvän kuin tehdäkseen rajun hyppäyksen. Kirjuri astui likemmäksi ja sanoi:
— Olkaa niin hyvä ja polvistukaa, madame.
— Minäkö polvistuisin! — huusi Jeanne. — Minä, Valois, polvistuisin, niinkö?
— Se kuuluu asiaan, madame, — vastasi kirjuri nyökäten.
— Te ette ajattele, mitä puhutte, — väitti Jeanne kaameasti hymyillen, — ja minun täytyy teille selittää lakia. Polvilleen täytyy laskeutua vain silloin, kun rukoilee julkisesti anteeksi.
— Entä sitten, madame?
— Julkinen anteeksipyyntö tulee kysymykseen silloin, kun on tuomittu häpeälliseen rangaistukseen, mutta minun tietääkseni ei Ranskan lain mukaan maanpako ole häpeällinen rangaistus.
— Mutta enhän ole teille julistanut, että teidät on tuomittu maanpakoon, — vastasi kirjuri surumielisen vakavasti.
— No mikä tuomio minulle on julistettu? — huusi Jeanne kiukkuisesti.