Marie-Antoinette näytti huolimatta ihomaalista kalpealta ja oli tarkkaavasti kuuntelevinaan Lamballen prinsessan ja herra de Calonnen helliä kysymyksiä, jotka koskivat hänen vointiaan. Mutta usein hän salavihkaa katsahti ovelle, milloin etsien kuin maltittomasti odottaisi saavansa nähdä, milloin kääntyen pois kuin pelkäisi näkevänsä.
— Kuningas! — huusi nyt muuan hovilakeija, ja kuningatar näki Ludvig XVI:n astuvan huoneeseen pitsien, koruompelusten ja valonvälkkeiden lävitse.
Jo kynnyksellä oli kuninkaan katse etsinyt kuningatarta, joka nousi ja astui kolme askelta häntä kohti.
— Te olette tänään kaunis, ihmeteltävän kaunis, madame, — lausui kuningas suudeltuaan hänen kättään.
Marie-Antoinette hymyili surumielisesti ja tähysti vielä kerran epävarmalla katseella, olisiko läsnäolijain joukossa sitä, mitä sanoimme hänen etsivän.
— Eikö morsiuspari ole täällä? — kysyi kuningas. — Pian lyö kello kaksitoista.
— Sire, — vastasi kuningatar niin rajusti ponnistaen, että ihomaali halkeili hänen poskillaan ja paikoittain heltisi, — ainoastaan herra de Charny on tullut: hän odottaa pylvässalissa, että teidän majesteettinne käskisi häntä tulemaan.
— Charny! — sanoi kuningas huomaamatta ilmeikästä hiljaisuutta, joka seurasi kuningattaren sanoja. — Onko Charny siellä? Tulkoon hän tänne heti!
Muutamat herrat riensivät noutamaan herra de Charnyta. Kuningatar painoi hermostuneena kättään sydäntä vasten ja istuutui selkä ovea kohti.
— Niin, kello lyö todella kaksitoista, — jatkoi kuningas, — ja morsiamen pitäisi olla täällä.