Lausuttuaan nämä omasta mielestään perin armolliset sanat hän poistui kaiken hoviväen seuraamana, jättäen Andréen nojaamaan veljensä käsivarteen järkytettynä, epätoivoisena.
— Voi, tämä on liikaa, aivan liikaa, Filip! — mutisi Andrée. Luulin kuitenkin jo kärsineeni kylliksi!
— Rohkeutta! — kuiskasi Filip. — Vielä tämä koetus, siskoseni.
— Ei, ei, — vastasi Andrée, — minä en enää jaksa. Naisen voimat eivät ole rajattomia; kenties teen, mitä vaaditaan, mutta ota huomioon, että jos hän puhuttelee minua, toivottaa minulle onnea, vie se minulta hengen.
— Jos täytyy, niin kuolet, rakas sisar, — sanoi nuori mies, — ja silloin olet minua onnellisempi, sillä minä tahtoisin jo olla kuollut.
Hän lausui nämä sanat niin kolkolla ja tuskallisella äänellä, että Andrée kiiti kuin tutkaimen pistämänä kuningattaren huoneeseen. Olivier näki hänen menevän ohitseen ja painautui niin likelle seinää kuin suinkin, jottei hipaisisi hänen hamettaankaan, jääden nyt salonkiin kahden kesken Filipin kanssa, pää kumarassa kuin lankonsakin, odottamaan kuningattaren ja Andréen välisen keskustelun päättymistä.
Andrée tapasi Marie-Antoinetten tämän suuressa työhuoneessa. Vaikka oli kesäkuu, oli kuningatar käskenyt tekemään tulta, istuen nyt nojatuolissaan pää taaksepäin nojautuen, silmät ummessa ja kädet ristissä kuin kuolleella. Hän värisi vilusta. Rouva de Misery, joka oli saattanut Andréeta ovesta sisälle, veti oviverhot kiinni ja poistui.
Mielenliikutuksesta, suuttumuksesta ja myös heikkoudesta vavisten seisoi Andrée painunein katsein odottamassa edes yhtä sanaa, joka koskisi sydämeen. Hän odotti kuningattaren ääntä, niinkuin kuolemaan tuomittu vartoo kirvestä, jonka on määrä katkaista hänen elämänsä. Jos Marie-Antoinette olisi tällä hetkellä avannut suunsa, olisi Andrée jo ennestään nääntyneenä varmaankin menehtynyt, ennenkuin olisi ymmärtänyt tai vastannut. Kaksi minuuttia, kokonainen iäisyys tätä hirveätä kärsimystä, ennenkuin kuningatar liikahti.
Viimein hän nousi ponnistaen molemmin käsin nojatuolin reunoja vasten ja otti pöydältä erään paperin, joka pari kertaa putosi hänen vapisevista hyppysistään. Sitten hän astui kuin varjo, josta ei muuta kuulunut kuin hameen kahinaa, käsi ojennettuna Andréeta kohti ja antoi tälle paperin lausumatta sanaakaan. Näiden kahden sydämen kesken ei sanoja kaivattu; kuningattaren ei tarvinnut mitään huomauttaa Andréelle, eikä tämä voinut hetkistäkään epäillä kuningattaren ylevämielisyyttä. Ken tahansa muu olisi luullut Marie-Antoinetten tarjoavan hänelle runsaita myötäjäisiä, jotakin omistusoikeuden todistusta tai hoviviran valtakirjaa.
Andrée aavisti paperissa olevan jotakin muuta. Hän otti sen käteensä ja liikahtamatta paikaltaan alkoi sitä lukea. Marie-Antoinetten käsi vaipui jälleen, ja hänen katseensa kohosi hitaasti Andréeta kohti.