— Hyvät herrat, — vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny, jottei tämän sanoja kuultaisi, — voinette ymmärtää, etten viitsi joka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka kuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman ääressä.
— No minne hänet viette?
— Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte, on minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen huoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna kuulla, kuinka hän jaksaa.
— Mutta vakuutan teille, — sanoi vahtiupseeri, — että sairaan olisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia…
— Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun sairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin että hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä keinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.
Tohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu kuulla.
— Niinpä niin, — jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, — tämä on hyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että kuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä… Ja jos hän tulisi, saisi hän myös kuulla, mitä sairas hourii… Hitto vie, ei auta epäröidä. Täytyy mennä puhumaan kuningattarelle… Hän saa neuvoa.
Tehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi joka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille raikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi kolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten. Sitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja lähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven takana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista saada selkoa.
Ovella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli lähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.
— No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.