— Koko tämä porrashuone, — sanoi hän, — on hävitettävä. Tämä sisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää kätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.
Hän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat rivit:
'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.
Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat; sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi; aikaa: viikko.'
— Katsokaamme nyt, — mutisi hän, — voiko täältä hyvin nähdä pikku kreivittären akkunan.
Hän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli ajoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä julkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen päässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.
— Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, — tuumi Cagliostro. — Hyvä on.
Nyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin tuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa arkkitehdille.
Seuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa. Kaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä; suuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun naapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina tähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään vanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen harmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä hotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon oli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat miehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin laastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen siltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti sille seuraavan ruumispuheen:
— Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!