— Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.
Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.
— Marie, — sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, — Marie, olen kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni… tuohon noin… en minä siitä kellekään puhu… se pysyy elämäni salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä, Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.
— Kas, kas, — sanoi tohtori, — nyt ei ole enää pelkkää kuumetta; näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on…
— Se on… mitä? — kysyi kuningatar levottomana.
— Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.
— Olen kuullut kylliksi, — mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja yritti kiirehtiä pois.
Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.
— Madame, madame, — sanoi hän, — mitä aiotte?
— En mitään, tohtori, en mitään.