— Kuningatar! — mutisi hän yrittäen nousta.
— Niin juuri, kuningatar, monsieur, — riensi Marie-Antoinette sanomaan, — kuningatar, joka tietää, kuinka te pyritte lopettamaan järkenne ja henkenne, kuningatar, jota te loukkaatte unissanne ja valveillakin, kuningatar, joka on huolissaan omasta maineestaan ja teidän hengestänne! Juuri siksi hän nyt astuu eteenne, eikä teidän sopisi häntä tällä tavoin ottaa vastaan.
Vavisten ja epätoivoissaan oli Charny noussut seisaalle ja viime sanat kuullessaan vaipunut polvilleen niin musertuneena ruumiillisesta ja siveellisestä tuskasta, ettei rikollisen tavalla kyyristyneenä tahtonut eikä jaksanut enää kohota pystyyn.
— Onko mahdollista, — jatkoi kuningatar liikutettuna tästä kunnianosoituksesta ja vaitiolosta, — että aatelismies, ennestään tunnettu kaikkein uskollisimmaksi, käy vihollisen tavalla ahdistamaan naisen mainetta? Sillä pankaa merkille, herra de Charny, ensi kohtauksestamme saakka en ole teille näyttänyt ettekä ole nähnyt kuningatarta, vaan naisen, eikä teidän olisi sopinut sitä koskaan unohtaa.
Näiden sydämestä lähteneiden sanojen valtaamana koki Charny sammaltaa jotakin puolustukseksi, mutta Marie-Antoinette ei antanut hänelle suunvuoroa.
— Mitä tekevätkään vihamieheni, — sanoi hän, — kun tekin esiinnytte kavaltajana?
— Kavaltajana!… änkytti Charny.
— Monsieur, teidän on valittava: Joko olette hullu, ja minä riistän teiltä keinot tehdä pahaa, taikka olette kavaltaja, ja minä rankaisen teitä.
— Madame, älkää sanoko minua kavaltajaksi. Hallitsijain suussa se syytös ennustaa kuolemantuomiota; naisen suussa se häpäisee. Kuningattarena tappakaa minut; naisena säästäkää minua.
— Oletteko täydessä järjessänne, herra de Charny? — sanoi kuningatar rauhattomalla äänellä.