— Kuinka kävi, madame?
Kuningatar tarvitsi hetkisen tointuakseen ja saadakseen takaisin puhekykynsä, jota sydämen tykytykset salpasivat.
— Mitä hän aikoo? — uudisti tohtori.
— Hän lähtee, — mutisi kuningatar.
Ja välittämättä Andréesta, joka rypisti kulmakarvojaan, tai tohtorista, joka hieroi käsiään, hän kiirehti käytävän halki, kääriytyi konemaisesti pitsireunaiseen vaippaansa ja palasi omaan huoneustoonsa.
Andrée puristi tohtorin kättä hyvästiksi, kun tämä riensi takaisin potilaansa luo. Sitten hän hiipi kuin varjo asuntoonsa pää kumarruksissa, silmät tuijottaen ja ajatukset sekaisin. Hän ei ollut edes muistanut kysyä, mitä kuningatar ehkä tahtoisi. Sellaisen luonteen kuin Andréen kannalta ei kuningatar ollut mitään; kilpailijatar oli kaikki.
Charny, joka nyt jälleen oli Louisin hoidossa, ei näyttänyt olevan sama mies kuin eilen. Väkevänä yltiöpäisyyteen asti, rohkeana kerskumiseen saakka, hän teki nyt tohtorille niin hartaita, pontevia kysymyksiä toipumisestaan, noudatettavasta ruokajärjestyksestä, muuttamisesta, että tohtori pelkäsi taudin uudistuvan vaarallisemmalla tavalla jonkin uuden päähänpiston vuoksi. Mutta pian Charny sai hänet huomaamaan erehdyksensä; hän oli hehkuvan raudan kaltainen, jonka väri himmenee, mikäli kuumuus vähenee. Rauta mustuu eikä enää näytä miltään, mutta se on yhä niin kuuma, että polttaa kaikki, mitä siihen satutetaan. Louis näki nuoren miehen käyvän yhtä tyyneksi ja järkeväksi kuin hän oli ollut terveinä päivinään. Vieläpä Charny oli niin järkevä, että luuli olevan tarpeellista tohtorille selittää, miksi niin jyrkästi oli päätöksensä muuttanut.
— Kuningatar, — sanoi hän, — on saanut minut häpeämään ja sillä parantanut enemmän kuin teidän tieteenne, hyvä tohtori, olisi voinut mainioilla lääkkeillä; kun vedotaan itserakkauteeni, taltutetaan minua kuin hevosta kuolaimilla.
— Sitä parempi, — mutisi tohtori.
— Niin, mieleeni muistuu, kuinka eräs espanjalainen — nehän ovat kerskureita — kerran todisti minulle tahdonvoimaansa: hän sanoi, että saatuaan kaksintaistelussa haavan hänen tarvitsi vain tahtoa pidättää verenvuotoa, ja se lakkasikin, jottei vastustaja saanut riemuita sen näkemisestä. Nauroin sille espanjalaiselle, mutta itse olen hieman samanlainen. Jos kuume ja hourailu, josta minua niin moititte, yrittäisivät uudestaan kimppuuni, niin lyön vaikka vetoa, että ajaisin ne tiehensä sanomalla: hourailu ja kuume, ette saa enää tulla.