Haamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät olivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä levittävää lamppua.
Kymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.
— Avaa silmäsi, — sanoi haamu.
— Minä näen, — vastasi tuntematon.
Aave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa kätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen pilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.
Samassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja maasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo ensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He asettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin pyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo erikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta kuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita jalustoillaan.
Jokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana mustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme maininneet.
Kohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia. Kuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan johtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.
Keskimäinen haamuista nousi nyt ylös.
— Kuinka monta meitä on täällä, veljet? — hän kysyi kääntyen kokoontuneitten puoleen.