— Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!

— Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen henkilön puoleen, joka ei ole paholainen.

— Kenen puoleen?

— Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista missä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas… niin juuri sata vuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.

— La Brie, senkin heittiö, — huusi parooni, josta moinen pakina tällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta, — koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä hänen kamariinsa.

La Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi näytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen, huusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin tuulettamaan punaista kamaria.

Nicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun voi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada olla yksin mietteissään.

Vanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.

Balsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti
Althotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut
jo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut.
Kolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la
Brieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.

La Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois, niin ne olivat siellä.