— Lausukaa se, ja minä toistan.
Puheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin seuraavat sanat:
— Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet, jotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.
Muukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat sanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja jatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:
— Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle, jonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla sitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.
Puheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.
— Saakoon sinulta kunnian ja arvon aqua tofana[1], — jatkoi puheenjohtaja yhä samalla äänellä, — varmana ja tarpeellisena keinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella niistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän käsistämme.
Kaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon sen teki. Puheenjohtaja jatkoi:
— Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata, karta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai kuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta löytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. — Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!
Näihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei tuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän lausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman yhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.