— Ei ainakaan neitiä kohtaan, — vastasi Nicole.
— Mitä tarkoitat?
— Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette hänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.
— Minäkö?
— Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän saa jotain.
— Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.
— Jonkin saamistako? — sutkautti Nicole nauraen.
Andréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi aavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta, jos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen hermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian rajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista tahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa ajatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli voittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme sanoa, että hän oli puistatuksissa: onnistunut sana, joka tuo heti mieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet jotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.
— Mitä tuo sukkeluus merkitsee? — kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi tullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota hänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.
— Sukkela en ole, neiti, — vastasi Nicole. — Sukkeluus sopii vallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat niinkuin ne ovat.