— Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut. Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi. Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään, että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan, ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän valtaistuin on sortuessaan avannut.
— Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, — keskeytti se johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan tuntea sveitsiläiseksi, — teidän viisautenne on kai laskenut tyystin kaikki?
— Kaikki, — vastasi lakoonisesti suurkopti.
— Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä, on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta, kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan. Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä epäsuotuisana.
Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.
— Puhu, veljeni, — vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan pahastunut; — sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea itserakkauttamme säästääksemme.
Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:
— Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista, tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin hänen nimensä ja luonteensa. — No niin: minä olen lukenut tuon nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa, tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on dauphine[14] Marie Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan par'aikaa häävuodetta Versaillesissa… Onko tällainen hetki teistä sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne? Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.
Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin vastausta.
Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti: