Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,
Sallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean ajamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään toisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.
Sen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n tytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär Dubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan ollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen hyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.
Ja kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan, iloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä päähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi, jossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi esiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.
Tästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa juhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin sangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella oli.
Mutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita ihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka, nimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa komeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen. Se huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän merkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä itse pyhätössä palvella.
Oli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli tapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän aamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja Jeanne Vaubernier, — niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta sitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa Jean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry — hän nousi nyt, kirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi haahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa ja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä Venuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus, jos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta kauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen aistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki, ja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja vuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu heleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä suoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa, leuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren Venuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan lihavahko, — kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt näyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen Majesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin tulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen ehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka elämän pöydältä putoavat.
Kuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello kahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon, ensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin uudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä aamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä tarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään hyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne paennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus alentua etsimään kuolevaisten lempeä.
Näin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä säihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä pienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta, jota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet heikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt kaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle matolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun Tuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat niihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen synnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi ainoastaan toisen niistä löytänyt.
Sillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja tuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin pitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka hetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat, jotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden verhoamain jalkain hipiästä.