— En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin jo kaksikymmentä vuotta sitten.
— No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas aivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on nyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on luvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa on korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta ovat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa paroonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän onkin valmis toimeen, se paroonitar.
— Sen nyt ymmärtää, — vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti hymyillen.
— Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! — huudahti Jean.
— Mitä nyt? — kysyi rouva Dubarry.
— Voi, miten ikävää, — lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; — miksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin luona viikkoa aikaisemmin?
— Kuinka niin?
— Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa paroonitar d'Alognyn kanssa.
— Ystäväni, — virkkoi rouva Dubarry, — puhut arvoituksilla, en ymmärrä sinua.
— Et ymmärrä?