Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.
Kreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi lähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen esittelysaliin.
Sitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä esiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.
Ja lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin syy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin vieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista yksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.
Rouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello yksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella olevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin ei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa hän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian salaisimmilla keinoilla.
Jean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä illasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut vaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron voimasta.
Yksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria. Jean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen pitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi kukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua pahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä Versaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys valaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut entisestään tapahtunut.
Viiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja kiihdyksissään, mutta iloisena.
— No? — kysyi häneltä heti kreivitär.
— Kaikki hyvin ja valmista!