Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis, jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan. Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi, jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma, puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää, nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.
Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis. Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien käänteessä.
Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa; mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä. Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi taiteilijan selän takaa:
— Mutta mitä te teette, mestari Adam?
— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä. — Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani, joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme täältä yhdessä.
Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin. Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.
— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te teette.
— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat suurten taiteilijain salaisuus.
— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. — Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.
— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen ryhtyä jälleen toimeen.