— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi, polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!
— Älä toru minua, — Nina, sanoi vanhus, — se ei ollut minun vikani.
— Mutta milloinka hän sitten tulee?
— En voi sanoa sinulle sitä tarkkaan; en muista päivämäärää.
— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.
— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa noutaakseni sinulle uutisia.
— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua, tiedä se.
Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta katsellen häntä.
— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman tauluni… Ah, ei puhuta siitä enää.
— No niin, ja sitten?