— Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa? Antakaa kuulua… sanokaa… luottakaa minuun, paras herra Remy…
— Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä minä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.
— No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden sellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä "kundi". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse tai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa… tahdotteko ottaa paikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?
— Ah, herra kreivi! — virkkoi Remy. — Minä olen aivan liian vähäpätöinen voidakseni…
— Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen mies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella, ja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.
— Mutta, armollinen herra…
— Te tulette asumaan minun luonani… te saatte omat erityiset huoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni tai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te ette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin sidottava minun haavani, rakas Remy.
— Herra kreivi, — vastasi nyt nuori lääkäri, — minä olen niin haltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis saan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!
— Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten… ja ystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin liikuttavampaa seikkailua?
— En, en ainoatakaan.