Kamarineitsyt poistui.
Bussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä raosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen jalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta tähystelemään.
Narinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa näkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.
Vaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri. Ja Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.
— Ahaa! — virkkoi Bussy itsekseen. — Valkea tamma… ryöstetty nainen… kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun todistajana.
Bussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau oli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki jalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.
— Hyvä rouva, — virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, — ei enää halunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette Parisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette Monsoreaun kreivitär, minun vaimoni.
— Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten kieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte minua piilossa maailman silmiltä?
— Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?
— Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin tullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen puoleltaan.