— En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot. Talonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.
— Mutta ken sitten minut sinne vie?
— Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.
— Oi, hyvä jumala!
— Lapseni, — virkkoi isäni, — sen täytyy tapahtua.
Olin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään vastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain siitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.
Kello kahdeksan aikaan illalla — oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä talvi jo oli tullut — tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta aivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään pienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset hevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja jätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin minä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua vielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.
En tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun senvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin siitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin minäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en tuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli näytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin kuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin uinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen käsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.
— Ah, hyvä neiti, — virkkoi tuo tyttöparka, — mitä nyt onkaan tapahtunut?
Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.