Niinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä tarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei uskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut rakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on tämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten yläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi, hän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin suosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa ilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.
Nuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko aikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa yksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu suojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei henkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko olemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.
Kun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei Bussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään puristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!
Diana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän nuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet olivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa. Diana hymyili surumielisesti ja jatkoi:
— Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit pysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan, muutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja minä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En erehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme saapuneet linnanpihalle.
Mutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan. Monesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua, mutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että meidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä metsässä.
Paarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut, pyysi meidän nyt astumaan ulos.
Minä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä kuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet ottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti osotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta kunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat meidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.
Kelpo illallinen oli katettu pöydälle.
— Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, — virkkoi mies, joka jo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. — Ja koska kamarineito on teille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut mukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.