— Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.
Minä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.
— Entä kun olemme päässeet sisälle? — jatkoi sama ääni.
— Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta. Kamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on taskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.
— No, avaa sitten portti!
Senjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä syöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa Tournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää! iskekää!
Tästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain, että jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin polvilleni ja kiitin taivasta.
Prinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä, niin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas, ja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.
— Niin, niin, — huomautti Bussy, — eihän se ollutkaan prinssi, jota he halusivat, se olin minä.
— Joka tapauksessa, — jatkoi Diana, — sai tämä päällehyökkäys prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä tapahtuvan.