Gorenflotin mietelmät.
Aina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia kohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään jumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut itselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven ravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat vanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen muuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka oli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli mitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin hänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää ja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä elämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä perättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi, kuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan kohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta priorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja vailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama Luukas-evankelistan lause:
— Etsikää, niin te löydätte!
Kuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara, tuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista saanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat käyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin ollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin askelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman hintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän pelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan luostarin priori oli varotellut.
Mutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen ja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä miettimään nykyistä tilaansa.
Gorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis se aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka eivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä vuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan aamulla.
Koko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa. Pää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että hän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille tyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän, jos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun hänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt tahtoi vähentää viideksi päivää kohti.
Tätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli munkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin että hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä noutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi narrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen johdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot, heikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä ystävältään pientä raha-apua.
Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan ollut hullumpi.
Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta, palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja, joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia, joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.