Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle, kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.
Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.
— Kolme, neljä, viisi, — virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa. Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!
Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta oli aukaissut.
Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.
— Vai niin, hyvät herrat, — lausui Bussy lujasti, mutta rauhallisella äänellä. — Bussyparka siis onkin se villisika, joka oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte minun pitävän lupaukseni.
— Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, — mutta se ei estä sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö, koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä, jotka seisomme.
Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen takajalkaan.
Eläin vaipui vavisten maahan.
Valmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta ja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.