— Olen Bussy itse.
— Bussy! — huusivat kaikki. — Jalo Bussy, urhoollinen Bussy, kuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!
Näin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja kantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä ja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:
— Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan ihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.
Palatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei pitänyt haavaa vaarallisena.
— Sanokaa minulle, — kysyi Bussy, — onko tämä haava jo ollut sidottuna?
— Sitä en todellakaan voi sanoa, — vastasi tohtori.
— Ja sanokaa minulle, — jatkoi Bussy, — onko haava niin vaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?
— Epäilemättä.
— Tuhannen vietävä! — huudahti Bussy. — Silloinhan olisivat kai nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! — silloinhan olisi kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se, että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia. Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta, hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä ja huutakaa joku palvelijani tänne.