— Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että myöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko piston kylkeeni.
— Äh, ne roistot! — huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa vakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.
— Kuinka? — huudahti Bussy. — Te huomasitte salajuonen; teillä oli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin luuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli kaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne sitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?
— Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä? Enhän minä tiennyt, ketä asia koski.
— Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik III:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski jotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään muuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin olihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.
— Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, — vastasi prinssi. — Mutta minäpä en silloin sitä ajatellut.
— Ette, ette, — huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta sanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.
Pian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn, ettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut koskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja hänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.
— Teidän korkeutenne, — virkkoi Bussy heidän päästyään linnanpihalle, — pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että lupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin keskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.
— Jätätkö minut sitten, Bussy? — kysyi herttua levottomana, sillä hän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.