Vartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi kalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.
— Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? — virkkoi Bussy Saint-Luc'ille. — Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas tukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain huvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta näkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei paetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät kuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän hovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet johonkin?
— Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä, niin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä olevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.
— Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva, muistakaa minuakin esirukouksissanne!
Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle tällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta ja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti raivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse oli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.
— Minä vannon ja vakuutan, sire, — huusi Anjoun herttua, — että d'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä Tournellesin hotellin luona.
— Kuka sen on teille sanonut?
— Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.
— Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.
— Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.