Tämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen tyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.
Kiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä, ja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain lumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta, jota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin että sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi. Henrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle kultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta écusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole tehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään kuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.
Lothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen heti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan hänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.
— Minun synteini tähden, — vastaa Henrik.
Tämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa tarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi pukeutumaan niinkuin tämä haluaa.
Kuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen uudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä siitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.
Kymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun pukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja kuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit hovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta pakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat kylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta, varsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on lopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse viidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.
Kello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut runsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja kaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään karkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu, laulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.
Kaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman että kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka paria iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin innokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.
Hugenotit, liigalaiset ("liittolaiset") ja vapaa-ajattelijat osasivat antaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he olivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.