Nyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, — tuumaili Chicot.
Henrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot näytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa perästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän epäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen, kummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten poistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.
— Kuulkaapas, — virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, — te ette siis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua ihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan tervettä järkeä.
— Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, — sillä juuri sitäpä sinä parhaiten tarvitsisitkin.
— Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.
— Sitä juuri en voi myöntää.
— Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?
— Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään, että sinua kannattaisi kadehtia.
— Aina sama moitiskelija!…
— Ah, sitä itserakkautta!