— Niinpä todellakin! — vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi ystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.
— Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa metsästämään.
— Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?
— Tiedäppäs, hyvä ystävä, — vastasi Jeanne, — että ovat ne minullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en anna yhtään perään.
— Voi, Jeanne! — huudahti Diana kalveten.
— Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?
— Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua — jatkoi Jeanne entiseen tyyneen tapaan. — Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.
— Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä murratkin sydämeni, — sanoi Diana kyyneleet silmissä. — Sinähän sanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?
— Katsos, — kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, — en voi sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja, häiritsemättä kohtaamasta toisianne.
Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen hymyileviä kasvojaan.