Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.
— Mitä nyt! — puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. — Tämähän näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?
Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.
— Ho hoo! — murahti hän. — Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?
Monsoreau hymyili pirullista hymyä.
Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin varmana.
Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen Méridorin puiston laidasta.
— Ahaa! — virkkoi ylihovijahtimestari. — Rolandilla tuntuu olevan siellä tuttuja.
Äkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.
— Täällä on joku ihminen, — sanoi Monsoreau kalveten.