— On kyllä, — virkkoi Monsoreau, — sen olen huomannut minäkin. Onko sille sattunut ennenkin sellaista?
— Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa, joka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.
— Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, — sanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään, saattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen selästä, — sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja kuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä ratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä paikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli varastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt minulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.
— Se tuli yksinään kotia.
— Merkillistä se oli, — jatkoi Monsoreau. — Ratsastaako siis hänen korkeutensa usein tällä hevosella?
— Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet hevoset saapuivat.
— Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?
— Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.
— Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen, jolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?
— Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla, joka on tuolla.