— Mitä puhutaan sitten Parisissa? — kysäsi prinssi äkkiä ja käännähti kuin olisi häntä käärme purrut.
Monsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi sairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän senvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi ja virkkoi:
— Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön siihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä hän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.
— Selittäkää tarkemmin.
— Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas opettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen majesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.
Anjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:
— Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.
— Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?
Herttua hätkähti ja murahti:
— Niinpä niin… Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?