Herttua punastui ilosta.
— Mutta, — jatkoi hän, — onko hetki sopiva?
— Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain komediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin heti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja koko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta vastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat saada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa on luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta aikeestanne?
Herttua oli ääneti.
— No mitä miettii teidän korkeutenne?
— Minä ajattelen, että…
— Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.
— Ajattelen, — jatkoi herttua, — ettei veljelläni ole yhtään lasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen terveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja luottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla sanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin kerran vaaratta on kuuluva minulle?
— Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu ei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista ei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule hyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse tahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te kieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.
— Kenenkä? — huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. — Kuka muu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?