— Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi tarpeettomaksi.
— Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen, sittenkun tämä kuolee. Mutta, — jatkoi Henrik tuolla merkillisellä hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän, — hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä… Vaan miksipä sellaiseksi minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole? Sanoppa minulle, Frans!
— Sire, — vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä, — te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on, niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä käyttämisessä.
— Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?
— On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan tarkoittanut.
— Mayenne kaiketi?
— Ah, sire, — virkkoi herttua, — osotattepa hänelle tuolla otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.
— No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa? Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni Guise on saanut?
— Minua, sire, — vastasi herttua.
— Sinua! — virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.