Anjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten olevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi kuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman ystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten ei pannut siihen mitään huomiota.
Henrik III ehti "tähystyshuoneeseensa" samalla hetkellä, jolloin hänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla jok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.
— Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? — kysäsi Guisen herttua innokkaana.
— Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.
— Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.
— Ihanko huomattavasti? — kysyi herttua levottomana.
— Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.
— Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.
— Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli teitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?
— Aivan niin, herttua.