— Entä rakastiko hän sinua.
— Ehkäpä, — mutisi Monsoreau.
— Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla, niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi, epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.
— Minä häntä rakastin, armollinen herra.
— Ei minun sitä tarvitse tietää.
— Armollinen herra…
— Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!
— Armollinen herra, olkaa varuillanne, — sanoi Monsoreau ja painoi päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa kimppuun. — Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte. Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.
— Vai niin, — virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa soittokelloa kohti. — Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on annettava hänet myös takaisin.
— Te erehdytte, armollinen herra, — huudahti Monsoreau ja riensi pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. — Jättäkää sikseen vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen alaiseksi…